Kiirekiirekiire-ilmiö

Leevi on 1,5 vuotias. Tarkalleen ottaen viikonloppuna jo vuoden ja kahdeksan kuukautta. Lähiaikoina olen törmännyt enemmän kuin tarpeeksi jo varmasti kaikille tuttuun ilmiöön - kaikilla on kiire. Äärettömän nuorella koiralla pääsee jo kisaamaan virallisten kilpailuikien mukaan. Agility kisoihin pääsee liitelemään 18 kuukautta oleva pentu, Rally-tokoon ja perinteiseen tokoon pääsee jo 10 kuukautta vanhana. Onneksi ei kovin montaa 18 kuista nuorukaista ole kisakentillä näkynyt, ja huojentavan moni kertoo vasta aloittelevansa lajia kyseisessä iässä. Silti on tämä kiirekiirekiire useammalla ihmisellä, ja vielä oikein kovaan ääneen ihmetellään, että ''Ai! Eikös sinun Musti olekaan vielä kisoissa? Onhan se jo kaksi vuotias.'' Puhumattakaan siitä, että joku aloittaa harrastamisen aikuisen koiran kanssa. Miksi meillä ihmisillä on aina niin kamala kiire?

Avaan hieman meidän taustaa aiheesta. Ruffe kävi pienenä 5 kuisena nulikkana pentukurssilla, ihan tavallisella sellaisella. Tämän jälkeen kyseinen kouluttaja ehdotti agilityn pentukurssia, jota kovasti epäilin. Ilmoittauduin sitten kuitenkin, ja tokaisin, että me ei vaan sitten tehdä niitä isompien koirien juttuja. Meillä kävi älyttömän hyvä tuuri, sillä kurssi oli oikeasti pennulle sopiva. Enemmänkin pohjataidot harrastamiseen-tyylinen. Harjoiteltiin malttia, käden ja kropan lukemista, irtomista, äänihäiriötä, tasapainoa, kolinan luomista ja vapaana oloa. Viimeisellä kurssi kerralla, kun ohjaajat olivat tehneet yksikseen valsseja ja pennut opetelleet esteiden ulkopuolella agilityn saloja, päästiin tekemään 'rataa'. Radassa oli kaksi hyppyä ja putki. Kolmen esteen hurja rata sisälsi myös valssin, ja koko härpäke tehtiin kaksi kertaa. Aikamoista. Olen huvikseni käynyt vakoilemassa muiden koirakoulujen pentujen agilitykursseja, eikä kurssin sisältö näkemäni perusteella kamalasti poikkea oikeasta agilitystä. Ja mistä ensimmäisen koiran omistaja voisi edes tietää tällaista?

Ruffen agility jatkui uudemman kerran tyypin täyttäessä 1,5v. Päästiin seuran alkeiskurssille, ja samassa ryhmässä treenattiin vuosi. Tästä siirto kilpailevien ryhmään, jossa oltiinkin uramme loppuun asti. Olisimme varmasti vieläkin, mikäli uskaltaisin Ruffen kanssa agilityä harrastaa. Ruffe ei onneksi ole agilityn puutoksesta moksiskaan, kun on syttynyt muuhun tekemiseen - onneksi sillekin yhteinen tekeminen on se avainsana, eikä joku tietty laji.

Leevi aloitti harrastuskoiran elämänsä myös pentukurssilla. Tykkään hirmuisesti käydä muiden yrittäjien koulutuksissa, ja mielelläni tuenkin muita koira-alalle omistautuneita. Niimpä kakara pääsi pentukurssille 4kk vanhana. Kurssilla tehtiin odottamista, maahan menoja, istumisia, luoksetuloja ja pieniä pätkiä seuruuta. Koiran käytöstapoja, jolla jokainen saa yhteiskuntakelvollisen sessen. Kurssin jälkeen Leevi täyttikin 6kk ja pääsi jatkamaan kursseiluaan toiseen koirakouluun. Kurssi kulki nimellä Harrastuskoiran pentukurssi. Kurssin alussa kouluttaja kyseli, että mihin lajiin on kustakin tulossa harrastuskaveria. Muistan vastanneeni, että tottelevaisuus ja koiratanssi puuhiin. Kaikki muut olivat matkalla agilitykentille. Tehtiin siis paljon häiriöitä ja katsekontaktia. Opeteltiin peruuttamaan, laittamaan tassuja vatien päälle, pyörimään ympäri, kiertämään kartioita ja kaikkea muuta mahdollista pohjatyötä useampaan erilajiin. Kurssi oli erittäinkin valaiseva monelle, ja kouluttaja onneksi saarnasi lajien vaativuudesta koiran kropalle. Kaksi viidestä totesikin kurssin loputtua, että agility ei ehkä olekaan heille, sillä rotuina oli boxeri ja canecorso. Toiset kaksi kuulivat ensimmäistä kertaa luustokuvauksista ja lupasivat kuvata koiransa ennen harrastuksen aloittamista. Minä viidentenä olin hirmuisen tyytyväinen kurssiin, ja kiitin erikseen kouluttaja kolleegaa saarnaamisesta.

Leevin kursseilu jatkui seuraavan kerran 10 kuukautta vanhana, koiratanssin merkeissä. Ruffe tuurasi myös muutaman kurssikerran ja puuhat sopivatkin kaiken ikäisille koirille. Leevi oppi suurimman osan rally-tokon käännöksistä kurssin kautta ihan puolivahingossa. Kurssi päättyi Leevin täyttäessä vuoden, eikä sen jälkeen olla taidettu millään kurssilla käydä. Tähän vaikutti ehdottomasti se, että Leevi alkoi vuoden tienoilla oireilemaan jalkojansa, joten loogisesti otettiin iisisti.

Tämän enempää ei ole vaadittu siihen, että minulla on vallan mainioita harrastuskoiria ja ihan kilpaileviakin sellaisia. Se mitä harrastaminen todella vaatii on hyvä suhde koiraan. Koko koiran ensimmäisen elinvuoden voi viettää sosiaalistamisen, temputtelun ja metsän välissä suhaten. Pentu voi olla pentu, ja nuori koira saa olla teini. Mielummin itse nautin yhteisestä matkasta, hyvin tehdyistä pohjista ja vihdoin ja viimein pitkästä, hyvästä ja kestävästä kilpailu-urasta. Vaihtoehtona tietysti on kiirehtiä ja ärsyyntyä kisoissa kokemattomaan koiraan ja omaan kädettömyytensä.

Koirat kehittyvät niin kamalan eritahdissa, sekä henkisesti, että fyysisesti, etten käsitä miten voidaan luoda näin matalia kisa ikä vaatimuksia. 18 kuisena ei monikaan maxi kokoinen koira ole mitenkään lihaksiltaan valmis lajiin kuten agility. Ja kuinka moni kymmen kuinen koira suorittaa voittaja luokkaa tokossa tai rallyssä. Okei okei, ääripäitä, mutta on näitä nähty. Olisiko ihmisillä niin kamala kiire jos kisaikä olisi esimerkiksi 2 vuotta? Tai jopa korkeampi. Olisiko onnistumisprosentti suurempi ja turhautuminen vähäisempää? Onko matalalle kilpailuiälle mitään perusteluja, miksi niin nuoren koiran pitäisi olla valmis, millään tasolla?


Ruffe aloitti Rally-tokossa kisaamisen yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisenä. Agilityssä Ruffe kisasi ensimmäisen starttinsa kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Leevi aloitti Rally-tokossa kisaamisen yhden vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Mikäli Leevin luustotilanne olisi toinen ja minulla olisi agilityyn vielä intoa, olisi Leevi aloittanut agilityn harrastamisen tänä talvena. Minulle kuitenkin riittää vallanmainiosti yksi laji. Pidän kaikkia lajeja samanarvoisina, vaikkakin toisia koiralle vaativimpina. Rally-tokon pariin uskallan rohkaista ketä tahansa. Se miten pitkälle tässä lajissa pääsee onkin aivan toinen juttu. Alokasluokassa pärjää kuitenkin tavallisilla koiran koulutustaidoilla, motivaatiolla ja positiivisella fiiliksellä. 

Se mistä tämä kaikki lähti pulppuamaan on viime viikonlopun agilitykisat, joissa kävin tsemppaamassa kuvassa esiintyvää Ekaa ja Mirandaa, sekä avopuolison isosiskoa (joka muuten voitti toisen maxiradoista, onnittelut vielä!). Otin molemmat koirat mukaan hallille. Ruffe kuitenkin nukkuin tyytyväisestä kerällä autossa, joten muutamat taputuksen pään päälle ja Leevi mukaan halliin. Tyyppi on aina ollut häiriöherkkä. Toimii siis treeneissä muiden koirien kanssa kyllä vapaana, mutta voi itku jos jollain muulla on raivokkaat leluleikit, koira ylivireessä tai todella kimeä ääninen ohjaaja. Nämä kolme on ehdottomasti Leeville hankalia. Sitäpä siis treenailemassa. Taskut oli pullollaan kanansydäntä keitettynä ja tehtiin seuruita, ihmisten seassa. Koirien ollessa ihan ihossa kiinni namitin Leevin ohi, imuttamalla seuruuta siis - ai tämän ikäisellä. Sain jo tällä muutaman katseen. Napattiin vielä liikkeestä maahan, liikkeestä istu ja asennon vaihtoja kaukona ja sivulla. Tasku tyhjeni taitavan pienen miehen kitaan joka keskittyi hienosti! Pikku treenin jälkeen Leevi pääsi Ekan kanssa painimaan ja todettiin, että näytetään ihan pennun omistajilta. Teidättehän mistä puhun? Kisoissa on aina pentuja tutustumassa halliin, kisan ääniin ja muihin koiriin. Kaksi bortsupentua painimassa lattialla on normaalia, mutta meitä kyllä tuijotettiin pidempäänkin. En tästä itseeni ottanut, sillä meillä oli hirmuisen onnistuneet treenit, onnellinen koira pyörimässä lattialla ja kuuma kuppi kahvia kädessä ystävien kanssa.

Milloin harrastajista tuli näin tiukkapipoisia. Olen varmaan treenannut jossain ihan omassa kuplassa omalla kentälläni, jossa ei ole tilaa kiireelle tai paineille. Mulla on koirien kanssa oikeasti kivaa treeneissä, joka kerta. Jos Leevistä joskus kasvaa aikuinen, niin hienoa, jos ei niin ompahan ainakin puuhaa vuoden jokaiselle päivälle. Osaa sitä olla taas onnellinen, että meillä on omat jutut, omat ihanat treenikaverit ja kaikki aika maailmassa. Katsothan kotona omaa treenikaveriasi, onko teillä liian kiire?

Oletteko lukijat törmänneet kiireisiin nuorten koirien ohjaajiin?

Vai tunnustaako joku itse joskus olleensa kiireinen tai kenties olevansa edelleen, entä mitä mieltä kisa iästä?