Sukupuu(pino)

Ei mulla oikeastaan mitään kirjoitettavaa ollut, mutta! Kamera kulki mukana mökille, jossa käytiin maanantai aamun piristykseksi vierailemassa. Mukana myös viimeisessä kuvassa esiintyvä Rasse, äitini sheltti, sekä Leevin puoliveli isän puolelta. Kovin on pojat erinäköisiä sukujuuristaan huolimatta! Kaikilla kolmella isänä Lundecock's kennelin koirat. Ruffella Lundecock's Happy Talk ja Leevillä, sekä Rassella Lundecock's Traveling Man. Kai nämä soopelit on sitten vaan se mun juttu? Pelkistettyjä, tasaisia ja ennen kaikkea helppoja kuvattavia! Jotain vangitsevaa oli mökin vajan viereisessä puukasassa, enkä vissiin ihan turhaan kameraa heilutellut montaa minuuttia märässä nurmikossa. Mitäs tykkäätte näistä lähinassukuvista?

Ruffe tullut hippasen enemmän äitiinsä Tinkaan, kuin isäänsä Hugoon. Samat nappisilmät molemmilla!

Leevi ihan ilmetty äitinsä! En olisi uskonut olevan sukua isälleen, mutta kai sentään - edes turkin myötä.

Eipä ole (puoli)veljeksissä paljoa samaa! Äidiltään tullut Rasselle väri, ja isältään mitä kaunein ilme.

Kiirekiirekiire-ilmiö

Leevi on 1,5 vuotias. Tarkalleen ottaen viikonloppuna jo vuoden ja kahdeksan kuukautta. Lähiaikoina olen törmännyt enemmän kuin tarpeeksi jo varmasti kaikille tuttuun ilmiöön - kaikilla on kiire. Äärettömän nuorella koiralla pääsee jo kisaamaan virallisten kilpailuikien mukaan. Agility kisoihin pääsee liitelemään 18 kuukautta oleva pentu, Rally-tokoon ja perinteiseen tokoon pääsee jo 10 kuukautta vanhana. Onneksi ei kovin montaa 18 kuista nuorukaista ole kisakentillä näkynyt, ja huojentavan moni kertoo vasta aloittelevansa lajia kyseisessä iässä. Silti on tämä kiirekiirekiire useammalla ihmisellä, ja vielä oikein kovaan ääneen ihmetellään, että ''Ai! Eikös sinun Musti olekaan vielä kisoissa? Onhan se jo kaksi vuotias.'' Puhumattakaan siitä, että joku aloittaa harrastamisen aikuisen koiran kanssa. Miksi meillä ihmisillä on aina niin kamala kiire?

Avaan hieman meidän taustaa aiheesta. Ruffe kävi pienenä 5 kuisena nulikkana pentukurssilla, ihan tavallisella sellaisella. Tämän jälkeen kyseinen kouluttaja ehdotti agilityn pentukurssia, jota kovasti epäilin. Ilmoittauduin sitten kuitenkin, ja tokaisin, että me ei vaan sitten tehdä niitä isompien koirien juttuja. Meillä kävi älyttömän hyvä tuuri, sillä kurssi oli oikeasti pennulle sopiva. Enemmänkin pohjataidot harrastamiseen-tyylinen. Harjoiteltiin malttia, käden ja kropan lukemista, irtomista, äänihäiriötä, tasapainoa, kolinan luomista ja vapaana oloa. Viimeisellä kurssi kerralla, kun ohjaajat olivat tehneet yksikseen valsseja ja pennut opetelleet esteiden ulkopuolella agilityn saloja, päästiin tekemään 'rataa'. Radassa oli kaksi hyppyä ja putki. Kolmen esteen hurja rata sisälsi myös valssin, ja koko härpäke tehtiin kaksi kertaa. Aikamoista. Olen huvikseni käynyt vakoilemassa muiden koirakoulujen pentujen agilitykursseja, eikä kurssin sisältö näkemäni perusteella kamalasti poikkea oikeasta agilitystä. Ja mistä ensimmäisen koiran omistaja voisi edes tietää tällaista?

Ruffen agility jatkui uudemman kerran tyypin täyttäessä 1,5v. Päästiin seuran alkeiskurssille, ja samassa ryhmässä treenattiin vuosi. Tästä siirto kilpailevien ryhmään, jossa oltiinkin uramme loppuun asti. Olisimme varmasti vieläkin, mikäli uskaltaisin Ruffen kanssa agilityä harrastaa. Ruffe ei onneksi ole agilityn puutoksesta moksiskaan, kun on syttynyt muuhun tekemiseen - onneksi sillekin yhteinen tekeminen on se avainsana, eikä joku tietty laji.

Leevi aloitti harrastuskoiran elämänsä myös pentukurssilla. Tykkään hirmuisesti käydä muiden yrittäjien koulutuksissa, ja mielelläni tuenkin muita koira-alalle omistautuneita. Niimpä kakara pääsi pentukurssille 4kk vanhana. Kurssilla tehtiin odottamista, maahan menoja, istumisia, luoksetuloja ja pieniä pätkiä seuruuta. Koiran käytöstapoja, jolla jokainen saa yhteiskuntakelvollisen sessen. Kurssin jälkeen Leevi täyttikin 6kk ja pääsi jatkamaan kursseiluaan toiseen koirakouluun. Kurssi kulki nimellä Harrastuskoiran pentukurssi. Kurssin alussa kouluttaja kyseli, että mihin lajiin on kustakin tulossa harrastuskaveria. Muistan vastanneeni, että tottelevaisuus ja koiratanssi puuhiin. Kaikki muut olivat matkalla agilitykentille. Tehtiin siis paljon häiriöitä ja katsekontaktia. Opeteltiin peruuttamaan, laittamaan tassuja vatien päälle, pyörimään ympäri, kiertämään kartioita ja kaikkea muuta mahdollista pohjatyötä useampaan erilajiin. Kurssi oli erittäinkin valaiseva monelle, ja kouluttaja onneksi saarnasi lajien vaativuudesta koiran kropalle. Kaksi viidestä totesikin kurssin loputtua, että agility ei ehkä olekaan heille, sillä rotuina oli boxeri ja canecorso. Toiset kaksi kuulivat ensimmäistä kertaa luustokuvauksista ja lupasivat kuvata koiransa ennen harrastuksen aloittamista. Minä viidentenä olin hirmuisen tyytyväinen kurssiin, ja kiitin erikseen kouluttaja kolleegaa saarnaamisesta.

Leevin kursseilu jatkui seuraavan kerran 10 kuukautta vanhana, koiratanssin merkeissä. Ruffe tuurasi myös muutaman kurssikerran ja puuhat sopivatkin kaiken ikäisille koirille. Leevi oppi suurimman osan rally-tokon käännöksistä kurssin kautta ihan puolivahingossa. Kurssi päättyi Leevin täyttäessä vuoden, eikä sen jälkeen olla taidettu millään kurssilla käydä. Tähän vaikutti ehdottomasti se, että Leevi alkoi vuoden tienoilla oireilemaan jalkojansa, joten loogisesti otettiin iisisti.

Tämän enempää ei ole vaadittu siihen, että minulla on vallan mainioita harrastuskoiria ja ihan kilpaileviakin sellaisia. Se mitä harrastaminen todella vaatii on hyvä suhde koiraan. Koko koiran ensimmäisen elinvuoden voi viettää sosiaalistamisen, temputtelun ja metsän välissä suhaten. Pentu voi olla pentu, ja nuori koira saa olla teini. Mielummin itse nautin yhteisestä matkasta, hyvin tehdyistä pohjista ja vihdoin ja viimein pitkästä, hyvästä ja kestävästä kilpailu-urasta. Vaihtoehtona tietysti on kiirehtiä ja ärsyyntyä kisoissa kokemattomaan koiraan ja omaan kädettömyytensä.

Koirat kehittyvät niin kamalan eritahdissa, sekä henkisesti, että fyysisesti, etten käsitä miten voidaan luoda näin matalia kisa ikä vaatimuksia. 18 kuisena ei monikaan maxi kokoinen koira ole mitenkään lihaksiltaan valmis lajiin kuten agility. Ja kuinka moni kymmen kuinen koira suorittaa voittaja luokkaa tokossa tai rallyssä. Okei okei, ääripäitä, mutta on näitä nähty. Olisiko ihmisillä niin kamala kiire jos kisaikä olisi esimerkiksi 2 vuotta? Tai jopa korkeampi. Olisiko onnistumisprosentti suurempi ja turhautuminen vähäisempää? Onko matalalle kilpailuiälle mitään perusteluja, miksi niin nuoren koiran pitäisi olla valmis, millään tasolla?


Ruffe aloitti Rally-tokossa kisaamisen yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisenä. Agilityssä Ruffe kisasi ensimmäisen starttinsa kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Leevi aloitti Rally-tokossa kisaamisen yhden vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Mikäli Leevin luustotilanne olisi toinen ja minulla olisi agilityyn vielä intoa, olisi Leevi aloittanut agilityn harrastamisen tänä talvena. Minulle kuitenkin riittää vallanmainiosti yksi laji. Pidän kaikkia lajeja samanarvoisina, vaikkakin toisia koiralle vaativimpina. Rally-tokon pariin uskallan rohkaista ketä tahansa. Se miten pitkälle tässä lajissa pääsee onkin aivan toinen juttu. Alokasluokassa pärjää kuitenkin tavallisilla koiran koulutustaidoilla, motivaatiolla ja positiivisella fiiliksellä. 

Se mistä tämä kaikki lähti pulppuamaan on viime viikonlopun agilitykisat, joissa kävin tsemppaamassa kuvassa esiintyvää Ekaa ja Mirandaa, sekä avopuolison isosiskoa (joka muuten voitti toisen maxiradoista, onnittelut vielä!). Otin molemmat koirat mukaan hallille. Ruffe kuitenkin nukkuin tyytyväisestä kerällä autossa, joten muutamat taputuksen pään päälle ja Leevi mukaan halliin. Tyyppi on aina ollut häiriöherkkä. Toimii siis treeneissä muiden koirien kanssa kyllä vapaana, mutta voi itku jos jollain muulla on raivokkaat leluleikit, koira ylivireessä tai todella kimeä ääninen ohjaaja. Nämä kolme on ehdottomasti Leeville hankalia. Sitäpä siis treenailemassa. Taskut oli pullollaan kanansydäntä keitettynä ja tehtiin seuruita, ihmisten seassa. Koirien ollessa ihan ihossa kiinni namitin Leevin ohi, imuttamalla seuruuta siis - ai tämän ikäisellä. Sain jo tällä muutaman katseen. Napattiin vielä liikkeestä maahan, liikkeestä istu ja asennon vaihtoja kaukona ja sivulla. Tasku tyhjeni taitavan pienen miehen kitaan joka keskittyi hienosti! Pikku treenin jälkeen Leevi pääsi Ekan kanssa painimaan ja todettiin, että näytetään ihan pennun omistajilta. Teidättehän mistä puhun? Kisoissa on aina pentuja tutustumassa halliin, kisan ääniin ja muihin koiriin. Kaksi bortsupentua painimassa lattialla on normaalia, mutta meitä kyllä tuijotettiin pidempäänkin. En tästä itseeni ottanut, sillä meillä oli hirmuisen onnistuneet treenit, onnellinen koira pyörimässä lattialla ja kuuma kuppi kahvia kädessä ystävien kanssa.

Milloin harrastajista tuli näin tiukkapipoisia. Olen varmaan treenannut jossain ihan omassa kuplassa omalla kentälläni, jossa ei ole tilaa kiireelle tai paineille. Mulla on koirien kanssa oikeasti kivaa treeneissä, joka kerta. Jos Leevistä joskus kasvaa aikuinen, niin hienoa, jos ei niin ompahan ainakin puuhaa vuoden jokaiselle päivälle. Osaa sitä olla taas onnellinen, että meillä on omat jutut, omat ihanat treenikaverit ja kaikki aika maailmassa. Katsothan kotona omaa treenikaveriasi, onko teillä liian kiire?

Oletteko lukijat törmänneet kiireisiin nuorten koirien ohjaajiin?

Vai tunnustaako joku itse joskus olleensa kiireinen tai kenties olevansa edelleen, entä mitä mieltä kisa iästä?

Shelttiys = Ystävyys

Näin ainakin asia on meidän poikien mielestä. On meillä kamalasti muunkin rotuisia kavereita, belkkareita, ausseja, bortsuja, mudeja, schipuja, collieita, ai hups, oliko listassa vain paimenkoiria? On meillä muutamia terrierikavereitakin, mutta näin nopeasti ajateltuna lähimmät koirakaverit ovat kaikki jonkinsortin paimenia. Kyllä sheltti sheltin tunnistaa - onkin kovin tuttu sanonta.

Leevi, Ruffe, Dana & Demi

Ruffe, Leevi & Hertta

Leevi, Isla & Ruffe

Kaikki kuvat napattu tältä kuulta. Olen kamalan iloinen, että meillä on ihania shelttiystäviä ympärillämme. Koirille kamalasti kiitosta siitä, että juoksutatte Leeviä ympäri metsää, ja edes jollain tasolla puratte nuoren miehen energialatauksia. Kiitos myös, että annatte Iso Herra Rudolfin napsia teitä pöksyvilloista komennuksen lomassa. Omistajille iso kiitos mielettömän mukavasta lenkkiseurasta! Miten voikaan riittä vuosi toisensa jälkeen juttua jutun perään, ootte huikeita. Lisättäköön vielä, että Leevi kiittää ihmislenkkikavereita siitä, että varaudutte kurahousuilla pienen miehen hurjiin pusuyritysloikkiin ja Ruffe siitä, että teillä on aina taskuissa parhaita nameja - vaikka omistajalla olisi täysin samaa tavaraa taskussa.

Kiitos myös kaikille muille shelttitutuille tämän vuoden sheltteilystä! Paljon on tavattu uusia shelttiystäviä ja mukavia uusia sheltti-ihmisiä. Onni on shelttiys ja yhteenkuuluvuus rodun sisällä.

Onko sinulla sheltti vailla shelttiystävää?

Meistä saa aina lenkkiseuraa helsingin/sipoon metsiin ja pojat tutustuisivat mielellään uusiinkiin sheltteihin!

Potilas Leevistä, ihan vain Leeviksi

''Ihan Leevi vaan'', vastaan nykyään helpottavan usein siihen, kun joku kysyy osaa ottavilla kasvoillaan mitä meidän pikku potilaalle kuuluu. Leevin tilanne on edistynyt huimasti diagnoosipäivästä hoitojen ja huollon kautta tähän päivään mennessä. Leevin diagnoosista kirjoitettu postaus löytyy tästä linkistä.

Diagnoosin jälkeen Leevi kävi puolitoista kuukautta joka tiistai fyssarilla. Tämän ajan tyyppi söi kipulääkettä, jolla saatiin neljässä viikossa huonomman lonkan aiheuttama niveltulehdus kuriin. Tyyppi oli kipulääke kuurin ajan välillä huonompi, välillä parempi. Lenkkejä tehtiin päivässä kolme ja yhteisajaksi lenkeille taisi olla maksimi 20min.

Seuraava vaihe oli joka toinen tiistai fyssarille meno. Tämän vaiheen aikana Leevi oli edelleen vähän kiikun kaakun, ja lihasmassa tietenkin heikentynyt. Muistan monen monta itkuista puhelua kasvattajalle, omalle äidilleni, luotto ystäville ja fyssarille. Kiitos kaikille tuesta! Viimein keksittiin fyssarin kanssa kokeilla kultahippuhoitoa. Ai että mitä hippuja? Ihmisillä reumaan käytetty hoitomuoto, josta löytyy varmasti tietoa googlettamalla.

Hippuhoito joko toimi tai miljoona muuta kokeilemaamme asiaa toimi, tai sitten kaikki vaivannäkö yhteensä tuotti haluttua tulosta, sillä Leevi alkoi pikku hiljaa palautua sumuisesta olemuksestaan. Kultahippujen jälkeen saatiin vihreää valoa lenkkeilylle. Koira pääsi viimein hihnastaan eroon, kunhan oli ensin lämmitellyt olemattomat lihakset ja käyttäytyi maltillisesti 5-15minuuttia vapaana. fyssarikäynnit harvenivat, kun Leevin oireilu väheni pikku hiljaa. Kipulääkkeitä ei olla kuurin jälkeen otettu tippaakaan, eikä tarvetta selvästi ole ollut. Niveltulehduksilla on tapana uusia, joten olen enemmän kuin onnellinen, että meillä ei ole uusiutunut.

Muistan fyssarin luvanneen, että kesällä tyyppi voisi juosta vapaana ja olla ihan Leevi vaan. Talvella ja vielä alku keväästäkin sitä oli vaikea uskoa, vaikka halusinkin niin toivoa. Koko talven meidän lenkit rajoittui alle puoleen tuntiin ja harrastuksena meillä oli pikku miehen mielenaktivointi sisällä rally-tokon ja kolikoiden etsinnän parissa. Keväällä saatiin tosiaan lupa lenkkeilyyn ja normaaliin rauhalliseen rally-tokoiluun, joka piristi pientä poikaa niin ettei moni uskokaan. Fyssarikäynnit olivat kuukausittaisia ja vihdoin toukokuussa fyssari tokaisi, että nyt tyyppi on valmis olemaan ihan vaan tavallinen koira. Myönnän pillittäneeni! Alla kuva ensimmäisistä ulkoleikkihetkistä kesältä.

Kesällä Leevi oli oma itsensä, mutta. Lihakset eivät tietenkään hetkessä palaudu ja tapeltiin hetki jos toinenkin tyypin ruokavalion kanssa. Millä saada massaa pienelle sheltille, joka syö jo kolminkertaisen ruokamäärän suosituksiin verrattuna ja käyttää ravintoaan tehokkaasti juosten vapaana päivät pitkät. 50/50 ruokinnalla mentiin ja useampaa ruokaa kokeiltiin. Lopulta tyydyttiin Canaganiin, joka sopi mahalle ja odoteltiin rauhassa lihaksien vastausta.

Kesällä uitiin hirmuisesti, saatiin leikkiä koirakaverien kanssa (ei tosin omistaja uskaltanut viedä isoimpien riehukaverien luokse) ja rally-toko sujui oikein mallikkaasti. Leevi oli niinkin hyvässä kunnossa, että paremman puoliskon kanssa oltiin yhtä hymyä. Leevi suoritti itselleen kesäkuun aikana RTK1 tittelin. Allekirjoittanut lähti rentoihin kokeisiin hakemaan nuorukaiselle vain kisatilanteesta tunnelmaa, kun tyyppi oli elänyt talven ja kevään ihan pumpulissa. Ohjaajansa yllättäen pieni mies pärjäsi mainiosti, pistein 94/100, 84/100 ja 93/100. Muistan pidelleeni pientä miestä sylissä viimeisen radan jälkeen toisen syödessä kokonaista nakkia, olin niin kamalan onnellinen.

Fyssarilla käytiin heinäkuussa, niinkuin oli toukokuussa sovittu. Toukokuusta heinäkuuhun oli Leevin pisin hoitoväli, eikä ollut turhan pitkä! Mun oli liki mahdotonta uskoa, kun fyssari kiitti minua hyvästä työstä ja taputteli Leeviä joka oli nukahtunut akupunkito neulojensa kanssa lattialle. Tyyppi oli paremmassa kunnossa kuin aiemmin, ja uusi hoitopäivä määrättiin jonnekin syksylle. Tämä päivä ei ole vielä koittanut. Leevi kävi hieronnassa viime kuun lopulla, jossa todettiin lavassa kevyttä kireyttä, ja muuten letkeä nuori mies. Otettiin toinen hieronta heti tälle viikolle, ja keskiviikkona todettiin entistä letkeämpi tyyppi. Miten tähän tottuu? Miten tottua siihen, että mulla ei enää ole potilasta, mulla on ihan vain Leevi. Tätä enempää en olisi koskaan voinut toivoa tai edes kuvitella.

Saan usein kyselyitä puolitutuilta, tutuilta ja tuntemattomilta. että joko olen lopettanut koiran. Joko olen päästänyt sen tuskistaan, ja joko olen hommanut uuden kilpakaverin. Purkahdin ensimmäisen kerran nämä kuullessani itkuun. Nyt osaan jo hymyillä asialle. Kaikki Leevin nähneet tietävän enemmän kuin hyvin, miten paljon voi pienellä eläimellä olla elämän iloa ja draivia! Olen äärettömän kiitollinen, että fyssarimme kannusti minua jatkamaan sitkeästi työskentelyä Leevin kanssa. Lähdin Leevin kuntoutukseen mukaan koko sydämmelläni ja näin lopussa kiitos seisoo. Minulla on maailman onnellisin Leevi, joka saa elää täyttä koiran elämää päivittäin.

Koiran elämä, se oli ainoa vaatimus hoidoille. Tein alusta asti selväksi, että jatkuvalla kipulääkityksellä huumattu kotona makaava mytty ei olisi oikein Leeviä kohtaan. En myöskään koskaan asettanut harrastuskorttia pöytään, harrastuksista viis - kunhan koiralla on hyvä koiran elämä. Kunhan se saisi juosta vapaana, leikkiä, syödä hyvin ja olla vapaa kaikista rajoitteista ja kivuista. Tämä on nyt täyttynyt ja olen ikikiitollinen kaikille tämän mahdollistaneille. Aloittelevana yrittäjänä olisi lompakko loppunut kesken, jos kasvattaja, oma perhe ja kaikki muut osalliset eivät olisi minua ja Leeviä auttaneet. En edes tiedä miten kiittää. En tiedä mitä tekisin ilman teitä, enkä todella tiedä miten elämä jatkuisi ilman tätä valopilkettä elämässä.

Saan joka aamu herätä hervottoman kuolaisiin pusuihin, nauttia ulkoilmasta lehtiä jahtaavan nuorukaisen kanssa, syödä iltapalaa ruskeat nappisilmät kaikkia liikkeitäni valvoen ja käpertyä sänkyyn pienen karvakerän viereen. Tämän kaiken lisäki saan vielä älyttömänä bonuksena harrastaa meidän molempien ihannoimaa lempilajia, ja luoda meidän yhteistyöstä päivä päivältä saumattomampaa. Vain yksi voi olla, ihan vain Leevi ♥