Koolla on väliä

Perjantaina lähdettiin kurkkaamaan Mäntsälää (vuoden suloisimman pennun) Manun kunniaksi. Ei oltukaan Jennyn muuton jälkeen nähty kertaakaan koko kesänä, joten oli jo korkea aika lähteä siihen suuntaan visiitille, matkallani sinne vein Jennylle tietysti palkinnon mukanani, siitä lisää heidän blogissaan.

Isot koirat on Ruffen vahvuus ja samalla heikkous. Osaa pelkää kuollakseen, osan kanssa painii kuin viimeistä päivää. Manu jakautui jostain syystä molempiin lokeroihin. Ahdas eteinen oli sateenvuoksi ensimmäisen tapaamisen paikka, ja Ruffe käpertyikin nurkkaan, josta vilautteli hampaita yli-innokkaalle tutkijalle. Meinattiin että sateesta viis, ja heitettiin koirat pihalle. Molemmat tiesi, että Manu on niin lössykkä, että tulisi luokse eikä kävisi päälle. Ruffe juoksenteli pitkin pihaa Manu perässään, ja pojat alkoivatkin leikkimään hetken kuluttua. Palattiin kuraisina sisälle ja Ruffe meni taas välillä nurkkaan peloissaan, mutta illan mittaa pojat saivat kunnon painit pystyyn.

Tänään sen sijaan käytiin ihan kotikulmilla moikkaamassa satunnaista lenkkikaveria, nimittäin naapurin Ruffea. Heidän Rudolfinsa on tosin kokoa XL nimittäin Hovawartti, ja kutsuma nimenä onneksi toimii Rudi, joten ei mennyt koirat ihan sekaisin. Ennen ollaan käyty vain yhdessä kävelemässä remmilenkkejä, sillä molemmin puolin löytyy yli-innokkuutta. Tänään vihdoin uskaltauduttiin päästämään pojat metsään, ja voi että. Ne oli niin nätisti. Aivan ihana katella niite kirmaamista, puolin ja toisin. Ei tullut painimisia, vaan nättiä leikkimistä. Puolisen tuntia pojat saivatkin leikkiä pensaikossa, ja sen näki kyllä turkista illalla. Iltapesun ohessa lähti puolet koirasta viemäriin, ja trimmasin tassu ja korvakarvat tälle vuosisadalle. Tyytyväinen, väsynyt ja kalju Ruffe kuittaa.

Buonanotte!