Miksi ?

Minulta on vuoden mittaan kysytty satoja, ellei tuhansia kysymyksiä shelteistä, rotuvalinnoista, paimenista ja mielipiteistäni. Nyt olen valmis näistä kirjoittamaan, sillä koko vuoden olen tehnyt itsepohdiskelua rotujen välillä. Uittajan työssä näkee kaikkia FCI-luokkia edustetuina, ja useimpiin koiriin pääsee tutustumaan hyvin läheisestikin. Minun tehtävänänihän on saada koiran luottamus, ja opettaa sitä uimaan - ja kaikki tämä ei aina käy puolessa tunnissa. Niimpä rotujen välillä huomaa selviä eroja, ja näin on helmpompi ymmärtää milloin mitäkin kaveria. Tämä on vain vahvistanut käsitystäni tutummista ja vieraammista roduista, ja etenkin tästä omastani.

Luonteesta puhuttaessa koitan välttää sanoja hyvä tai rodunomainen. Nämä kun usein tarkoittavat ihan eriasioita ihmisille. Rotumääritelmän mukaan sheltti on ''Valpas, ystävällinen, älykäs, sitkeä ja aktiivinen. Omistajaansa kiintynyt ja kuuliainen, vieraita kohtaan pidättyväinen, ei koskaan hermostunut.'' Tämä ei tietenkään kuvaa kaikkia shelttejä. Paimenen tulee olla minun mielestäni nimenomaan valpas, miltein terhakkuuteen asti. Koiralla saa ja pitää olla virtaa tehdä yhdessä ja erikseen juttuja. Sitkeys ja älykkyys kulkee yleensä käsikädessä. Älykkäämmät kaverit tarjoaa sitkeästi kaikki temput läpi, hetikun namipala löytyy kädestä, mikäli vanhat eivät toimi, tarjoavat ne uutta käytöstä. Hyvin harva sheltti on passiivinen, varsinkaan ruuan läheisyydessä. Pienet paimenet ovat välillä jopa ahneita, vähintään persoja ruuan perään. Nirsoilijoita tietenkin löytyy, mikä taas ei ole rodunomaista.

Rodunomaisuus on häilyvä käsite. Shelttien kuvaillaan olevan vieraita kohtaan pidättyväisiä, muttei missään tapauksessa arkoja. Hmmm. Tämä on tietenkin luonnekohtaista, mutta suurinosa riippuu omistajista, ympäristöstä, kokemuksista ja vaistoista. Hyvänä esimerkkinä toimii täysin rodunvastainen trikkityttö Ella. Hän tervehtii kaikki ihmiset, koirat ja männynkävytkin jos vain tilaisuuden saa. Kaikki ihmiset on ihania ja kaikkia voi pussailla. Onko tämä nyt sitten väärin? Minusta sheltin ei tarvitse olla pidättyvä. Harrastuspiireissä katsotaan hyvällä sosiaalisia koiria - onneksi.

Rodunomaisena esimerkkinä toimii omani. Ruffe ei välitä ihmisistä kummemmin, ellei kyse ole tutuista. Moikkaamaan ei tarvitse mennä, ellei kyseessä ole minun tuttavani. Perheenjäsenet moikataan vinkuen ja kroppaa vispaten, mutta tuntemattomat jätetään omaan arvoonsa. ''Saako sitä silittää?'' on nykyään aikuisten käyttämä ilmaisu. Ruffe antaa kaikkien koskea itseensä, olipa tuntemattomia tai tuttuja. Haistelemaan hän vaivautuu vain toisia koiranomistajia, mutta bussissa viereen istuvat kummajaiset jätetään omaan arvoonsa. Tätä arvostan siltä osin, että Ruffea on helppo pitää vapaana. Se ei lähde lirkuttelijoiden perään, eikä moikkamaan piknikillä istuvia pariskuntia.

Arkuutta kuitenkin esiintyy rodussa. Tämä ei johdu ''huonoista vanhemmista'', ainakaan niistä biologisista. En tietenkään toivo, että kaksi hermoheikkoa kaveria risteytettäsiin keskenään, eikä näin onneksi usein kuule tehtävän. Koiranpennun ottajalla on jokaisen rodun kanssa iso työ tehtävänään, että koirasta tulee yhteiskuntakelvollinen. Shetlantilaiset oppivat nopeasti uutta, ja tulevat mielellään mukaan joka paikkaan kanssasi. Tutustuttaminen erilaisiin paikkoihin, pintoihin, vempeleisiin, kulkuneuvoihin, liukuportaisiin, uusiin koiriin - niin isoihin kuin pieniinkin, tulee aloittaa ajoissa. Oli kyseessä sitten kotikoira tai harrastuskaveri. Jokaisen tilanteen handlaava pentu on pian aikuinen, ja suuri ilo ulkoiluttaa. Arkoja kavereita tulee yleensä maalta, jossa ne eivät pääse sosialisoimaan toisten kanssa. Arkuus tulee myös usein tappelun jälkipyykkinä, jota pitäisi alkaa heti koulimaan pois. Rohkaiseminen on kaiken A ja O, kun taas pakottaminen kannattaa heti jättää pois.

''Ei koskaan hermostunut'', hän joka omistaan koskaan hermostumattoman koiran nostakoon kätensä ylös. Jokainen hermostuu joskus tai jostain. Sheltti ei ole hermostunut noin yleiskäsitteen mukaan. Yllättävän moni pieni kaveri kuitenkin jännittää uusia paikkoja, uusi halli jossa kaikuu äänet saattaa olla hiukan pelottavaa - myös isommille paimenille. Sheltti ei ole hermoheikko, mutta väärissä käsissä siitä sellaisen saa. Stressiherkälle ihmiselle en suosittele shetlantilaista. Koirat peilaavat omistajiaan, joten mikäli kisoissa tiuskit koirasi jännittävän, kannattaa katsoa omaa kireää naamaa peilistä. Sheltit ei turhasta hötkyile, jos et sinäkään.

Kun valitaan itselle sopivaa rotua, aloitetaan aina tutulla lauseella ''.. Ne on niin nättejä!'', ei hyvä. Sheltti on rodunomaisesti ulkonäöltään ''Pieni, pitkäkarvainen, erittäin kaunis paimenkoira, joka ei saa olla kömpelö eikä karkea. Liikkeet ovat joustavat ja sulavat. Ääriviivoiltaan tasapainoinen ja kaikilta osiltaan sopusuhtainen. Runsas karvapeite ja kaulus, kaunismuotoinen pää ja suloinen ilme kuuluvat ihanteelliselle shetlanninlammaskoiralle.'' Tottakai koiran tulee miellyttää omaa silmää, mutta. Rotua valitessa kiinnittäkää huomiota alkuperäiskäyttöön. Esimerkiksi vetokoiraa ei ole minusta reilua ottaa kerrostaloon. Jokaisen koiran tulisi päästä, tavalla tai toisella, kokeilemaan omaa juttuansa. Sheltti on jalostettu kestäväksi lammaspaimeneksi. Ne ovat aktiivisia, eivät koskaan passiivisia. Silti kotikoiraksi tottunut kaveri varmasti nukkuu tyytyväisenä päivälenkin jälkeen, samoin harrastuskaverit. ''Eikai ne vaadi paljon ulkoilutusta?'', mikäli ennen koiran ottoa tuskailet lenkkeilyä - älä missään nimessä ota shelttiä, tai muita työkoiria. Pehmoleluja löytyy stockalta. Jokainen koira tarvitsee reippaasti liikuntaa.

Paimenkoira on puhdas työkoira. Ne on jalostettu kunniottamaan ja 'nöyristymään' omistajalleen. Paimenet ovat helppoja kouluttaa, sillä miellyttämisen halu on mitä korkeimmillaan. Ne odottavat käskyjä häntä heiluen, sillä työntekeminen on niille parasta palkkaa - nakki takintaskussa on kuitenkin aina plussaa. Vaikka sheltit käpertyvätkin syliin telkkaria tuijotellessa, ei minusta ole oikein työkoiraa kohtaan ottaa sitä seuraneidiksi. Mikäli sinulla on intoa tehdä koirasi kanssa kaikkea uutta ja jännittävää, viihtyy se varmasti kanssasi. Pihalle ketjun päähän en koskaan toivo työkoiran joutuvan, sama pätee sohvia. Paimen tarvitsee virikkeitä niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Paimenen tulisi olla ohjaajapehmeä, "nöyrä", mutta se ei saa olla liian tilannepehmeä, vaan sen tulee kyetä kohtaamaan myös vaarallisia ja epämukavia tilanteita niistä liikaa paineistumatta. Nämä kaikki ominaisuudet tulisi edelleen olla shetlanninlammaskoirilla, siitä huolimatta että nykyään viettävätkin perhe- ja harrastuskoiran virkaa.

Taskukokoinen raketti. Sukulaisistaan poiketen sheltti on minulle sopivankokoinen rotu. Vaikka shelttien rotumääritelmässä koko on merkitty vastaavasti, ''Urokset 37 cm, nartut 36 cm. Yli ± 2,5 cm poikkeama on vakava virhe.'' on shelttejä jokaiseen makuun. Toiset suosivat minikokoisia pikakiitäjiä, ja toiset medikokoisia sopusuhtaisia koiria. Maxishelttejä on kutakuinkin vähän, mutta kuitenkin tarpeeksi mainittavaksi. Toisen sheltin ottamisessa on pelko suuresta kokoerosta. Ruffe on omaa silmää miellyttävä 40cm kokoinen. Jos pentueesta voisi etukäteen sanoa, tilaisin itselleni toisen medin samantien. Minisheltinkin kanssa varmasti harrastaisin ja kisaisin - mutta maxishelttiä en veisi loikkimaan 60cm rimoja kisoihin. Olenhan vannonut, että ennenkuin rimoja lasketaan, en suostu ottamaan maxia harrastuskaveriksi.

''Miksi vaihtaisin?'', tähän en oikeastaan löydä mitään muuta syytä kuin kokeilunhalu. Päällimmäisenä mielessäni pyörii Australiankelpiet, jotka ovat sopivan kokoisia ja oloisia - sekä tietenkin näköisiä. Kuumia kisakoiria suurella intohimolla ja pienellä koolla. Heti seuraavana on Belgianpaimenkoira Malinois, tällaista tuskin tulen ottamaan - kun minulla ei oikeasti ole tarjota käyttölinjaiselle työkoiralle tarpeeksi töitä. Tässäkin jätän omat intohimoni taka-alalle ja ajattelen koirien parasta. Sheltille minulla riittää aika, ja seuraavassa tapauksessa saisi olla vielä lisääkin potkua. Mutta yli 60 cm kokoista työkoiraa en ahda minun arkeeni, en lompakollenikaan.

Harrastuskoirana paimenet on ykkösiä. Tämä ei ollut minun mielipiteeni, vaan SM-kisojen tuloksia. Bordercolliet hallitsevan maxiluokkaa upeine suorituksineen, mini ja mediluokat on aikalailla shelttipainotteisia. Eikä tarvitse muistuttaa, mille joukkueelle meni kultaa tänäkin vuonna. Agikoirana sheltti on ehdottoman hyvä - näitäkin on kovin erilaisia. Kuumia ja nopeita, varmoja ja hitaampia, rämäpäitä ja varovaisia. Sheltti on mielestäni muovattavissa mieleisekseen. Persoonilla on tietenkin eroja, mutta enpä ole tyytymätöntä sheltinomistajaa kohdannut!

Haukkuherkkyys on päivän sana joka päivä. Minusta tähän on kovin monta mielipidettä ja jokaisella omansa. Aloitetaan siitä, että paimenkoiralle on tuhansia vuosia pienen kokonsa takia toivottu kuuluvaa ääntä, jotta saisi lampaat liikkeelle. Sitten tuli aika, jolloin sheltti rekattiin myös seurakoiraksi. Kerrostalossa ei olekaan paimennettavaa, mutta vietti on jäljellä. Näinollen haukunnan kohteeksi kelpaa vaikka postimies. Koira ei hauku valtoimenaan, ellei sen anneta. Haukkumiseen kannattaa kiinnittää huomiota jo pienempänä. ''Helppo se on sanoa, kun Ruffe osaa olla käskystä hiljaa!'' Meillä on tehty pitkä matka häkissä rähjäävästä ärripurrista, kentän laidalla nukkuvaan paimeneen. Kaikki on mahdollista, ja se on remmin toisesta päästä kiinni. Mikäli koiran annetaan elää ensimmäinen vuosi haukkuen, ei se sitä maagisesti lopeta aikuistuessaan. Tähän tulee siis kiinnittää huomiota, eikä selitellä miksi juuri teidän shelttinne haukkuu. Sheltin ei tule olla äänekäs tai pompottava. Vaan miellyttämisen halun ja hännän heilutuksen tulee riittää. Intohaukahdus kavereita nähdessä suotakoon!

En ole kertaakaan nähnyt agressiivista shelttiä. En pelosta, en reviiritietoisuudesta, en mistään. Keskenään sheltit tulevat aina toimeen, joka on todistettu 30 koiran yhteislenkillä. Tietenkin kyseessä on pehmeitä koiria, joilla ei ole syytä selvitellä nokkimisjärjestystä. Sosiaalinen ja iloinen koira on kaikkien kaveri, josta olen iloinen. Ruffen voi ottaa mukaan minne tahansa, ja voin luottaa siihen, että se osaa käyttäytyä. Tämä ei tule kuitenkaan automaattisesti, mutta on helposti koulutettavissa!

Jostain syystä sheltin otettuani, en enää osaa kuvitella muunlaista koiraa taloon. Jokaisesta rodusta löydän yhden asian, mitä en niihin halua (koko, luppakorvat, riistavietti, vetotyö, liika kovuus) tai yhden asian mitä niiltä puuttuu shelttin verrattuna (karva, työmotiivi, sosiaalisuus, iloisuus, outous). Shelttiomistajia yhdistää koiriensa yhteisymmärrys ja outous. Shelteillä on enemmän outoja omia juttuja, kuin millään muulla tapaamallani rodulla. Tämä kummastuttaa ja naurattaa, saa hymyilemään joka päivä. Ja se on kuitenkin koiran perimmäinen tarkoitus.

Kolme plussaa ja kolme miinusta omalle rodullesi?