8.12.2013

Miksi ?

Minulta on vuoden mittaan kysytty satoja, ellei tuhansia kysymyksiä shelteistä, rotuvalinnoista, paimenista ja mielipiteistäni. Nyt olen valmis näistä kirjoittamaan, sillä koko vuoden olen tehnyt itsepohdiskelua rotujen välillä. Uittajan työssä näkee kaikkia FCI-luokkia edustetuina, ja useimpiin koiriin pääsee tutustumaan hyvin läheisestikin. Minun tehtävänänihän on saada koiran luottamus, ja opettaa sitä uimaan - ja kaikki tämä ei aina käy puolessa tunnissa. Niimpä rotujen välillä huomaa selviä eroja, ja näin on helmpompi ymmärtää milloin mitäkin kaveria. Tämä on vain vahvistanut käsitystäni tutummista ja vieraammista roduista, ja etenkin tästä omastani.


Luonteesta puhuttaessa koitan välttää sanoja hyvä tai rodunomainen. Nämä kun usein tarkoittavat ihan eriasioita ihmisille. Rotumääritelmän mukaan sheltti on ''Valpas, ystävällinen, älykäs, sitkeä ja aktiivinen. Omistajaansa kiintynyt ja kuuliainen, vieraita kohtaan pidättyväinen, ei koskaan hermostunut.'' Tämä ei tietenkään kuvaa kaikkia shelttejä. Paimenen tulee olla minun mielestäni nimenomaan valpas, miltein terhakkuuteen asti. Koiralla saa ja pitää olla virtaa tehdä yhdessä ja erikseen juttuja. Sitkeys ja älykkyys kulkee yleensä käsikädessä. Älykkäämmät kaverit tarjoaa sitkeästi kaikki temput läpi, hetikun namipala löytyy kädestä, mikäli vanhat eivät toimi, tarjoavat ne uutta käytöstä. Hyvin harva sheltti on passiivinen, varsinkaan ruuan läheisyydessä. Pienet paimenet ovat välillä jopa ahneita, vähintään persoja ruuan perään. Nirsoilijoita tietenkin löytyy, mikä taas ei ole rodunomaista.

Rodunomaisuus on häilyvä käsite. Shelttien kuvaillaan olevan vieraita kohtaan pidättyväisiä, muttei missään tapauksessa arkoja. Hmmm. Tämä on tietenkin luonnekohtaista, mutta suurinosa riippuu omistajista, ympäristöstä, kokemuksista ja vaistoista. Hyvänä esimerkkinä toimii täysin rodunvastainen trikkityttö Ella. Hän tervehtii kaikki ihmiset, koirat ja männynkävytkin jos vain tilaisuuden saa. Kaikki ihmiset on ihania ja kaikkia voi pussailla. Onko tämä nyt sitten väärin? Minusta sheltin ei tarvitse olla pidättyvä. Harrastuspiireissä katsotaan hyvällä sosiaalisia koiria - onneksi.

Rodunomaisena esimerkkinä toimii omani. Ruffe ei välitä ihmisistä kummemmin, ellei kyse ole tutuista. Moikkaamaan ei tarvitse mennä, ellei kyseessä ole minun tuttavani. Perheenjäsenet moikataan vinkuen ja kroppaa vispaten, mutta tuntemattomat jätetään omaan arvoonsa. ''Saako sitä silittää?'' on nykyään aikuisten käyttämä ilmaisu. Ruffe antaa kaikkien koskea itseensä, olipa tuntemattomia tai tuttuja. Haistelemaan hän vaivautuu vain toisia koiranomistajia, mutta bussissa viereen istuvat kummajaiset jätetään omaan arvoonsa. Tätä arvostan siltä osin, että Ruffea on helppo pitää vapaana. Se ei lähde lirkuttelijoiden perään, eikä moikkamaan piknikillä istuvia pariskuntia.


Arkuutta kuitenkin esiintyy rodussa. Tämä ei johdu ''huonoista vanhemmista'', ainakaan niistä biologisista. En tietenkään toivo, että kaksi hermoheikkoa kaveria risteytettäsiin keskenään, eikä näin onneksi usein kuule tehtävän. Koiranpennun ottajalla on jokaisen rodun kanssa iso työ tehtävänään, että koirasta tulee yhteiskuntakelvollinen. Shetlantilaiset oppivat nopeasti uutta, ja tulevat mielellään mukaan joka paikkaan kanssasi. Tutustuttaminen erilaisiin paikkoihin, pintoihin, vempeleisiin, kulkuneuvoihin, liukuportaisiin, uusiin koiriin - niin isoihin kuin pieniinkin, tulee aloittaa ajoissa. Oli kyseessä sitten kotikoira tai harrastuskaveri. Jokaisen tilanteen handlaava pentu on pian aikuinen, ja suuri ilo ulkoiluttaa. Arkoja kavereita tulee yleensä maalta, jossa ne eivät pääse sosialisoimaan toisten kanssa. Arkuus tulee myös usein tappelun jälkipyykkinä, jota pitäisi alkaa heti koulimaan pois. Rohkaiseminen on kaiken A ja O, kun taas pakottaminen kannattaa heti jättää pois.


''Ei koskaan hermostunut'', hän joka omistaan koskaan hermostumattoman koiran nostakoon kätensä ylös. Jokainen hermostuu joskus tai jostain. Sheltti ei ole hermostunut noin yleiskäsitteen mukaan. Yllättävän moni pieni kaveri kuitenkin jännittää uusia paikkoja, uusi halli jossa kaikuu äänet saattaa olla hiukan pelottavaa - myös isommille paimenille. Sheltti ei ole hermoheikko, mutta väärissä käsissä siitä sellaisen saa. Stressiherkälle ihmiselle en suosittele shetlantilaista. Koirat peilaavat omistajiaan, joten mikäli kisoissa tiuskit koirasi jännittävän, kannattaa katsoa omaa kireää naamaa peilistä. Sheltit ei turhasta hötkyile, jos et sinäkään.


Kun valitaan itselle sopivaa rotua, aloitetaan aina tutulla lauseella ''.. Ne on niin nättejä!'', ei hyvä. Sheltti on rodunomaisesti ulkonäöltään ''Pieni, pitkäkarvainen, erittäin kaunis paimenkoira, joka ei saa olla kömpelö eikä karkea. Liikkeet ovat joustavat ja sulavat. Ääriviivoiltaan tasapainoinen ja kaikilta osiltaan sopusuhtainen. Runsas karvapeite ja kaulus, kaunismuotoinen pää ja suloinen ilme kuuluvat ihanteelliselle shetlanninlammaskoiralle.'' Tottakai koiran tulee miellyttää omaa silmää, mutta. Rotua valitessa kiinnittäkää huomiota alkuperäiskäyttöön. Esimerkiksi vetokoiraa ei ole minusta reilua ottaa kerrostaloon. Jokaisen koiran tulisi päästä, tavalla tai toisella, kokeilemaan omaa juttuansa. Sheltti on jalostettu kestäväksi lammaspaimeneksi. Ne ovat aktiivisia, eivät koskaan passiivisia. Silti kotikoiraksi tottunut kaveri varmasti nukkuu tyytyväisenä päivälenkin jälkeen, samoin harrastuskaverit. ''Eikai ne vaadi paljon ulkoilutusta?'', mikäli ennen koiran ottoa tuskailet lenkkeilyä - älä missään nimessä ota shelttiä, tai muita työkoiria. Pehmoleluja löytyy stockalta. Jokainen koira tarvitsee reippaasti liikuntaa.

Paimenkoira on puhdas työkoira. Ne on jalostettu kunniottamaan ja 'nöyristymään' omistajalleen. Paimenet ovat helppoja kouluttaa, sillä miellyttämisen halu on mitä korkeimmillaan. Ne odottavat käskyjä häntä heiluen, sillä työntekeminen on niille parasta palkkaa - nakki takintaskussa on kuitenkin aina plussaa. Vaikka sheltit käpertyvätkin syliin telkkaria tuijotellessa, ei minusta ole oikein työkoiraa kohtaan ottaa sitä seuraneidiksi. Mikäli sinulla on intoa tehdä koirasi kanssa kaikkea uutta ja jännittävää, viihtyy se varmasti kanssasi. Pihalle ketjun päähän en koskaan toivo työkoiran joutuvan, sama pätee sohvia. Paimen tarvitsee virikkeitä niin fyysisesti, kuin henkisestikin. 
Paimenen tulisi olla ohjaajapehmeä, "nöyrä", mutta se ei saa olla liian tilannepehmeä, vaan sen tulee kyetä kohtaamaan myös vaarallisia ja epämukavia tilanteita niistä liikaa paineistumatta. Nämä kaikki ominaisuudet tulisi edelleen olla shetlanninlammaskoirilla, siitä huolimatta että nykyään viettävätkin perhe- ja harrastuskoiran virkaa.


Taskukokoinen raketti. Sukulaisistaan poiketen sheltti on minulle sopivankokoinen rotu. Vaikka shelttien rotumääritelmässä koko on merkitty vastaavasti, 
''Urokset 37 cm, nartut 36 cm. Yli ± 2,5 cm poikkeama on vakava virhe.'' on shelttejä jokaiseen makuun. Toiset suosivat minikokoisia pikakiitäjiä, ja toiset medikokoisia sopusuhtaisia koiria. Maxishelttejä on kutakuinkin vähän, mutta kuitenkin tarpeeksi mainittavaksi. Toisen sheltin ottamisessa on pelko suuresta kokoerosta. Ruffe on omaa silmää miellyttävä 40cm kokoinen. Jos pentueesta voisi etukäteen sanoa, tilaisin itselleni toisen medin samantien. Minisheltinkin kanssa varmasti harrastaisin ja kisaisin - mutta maxishelttiä en veisi loikkimaan 60cm rimoja kisoihin. Olenhan vannonut, että ennenkuin rimoja lasketaan, en suostu ottamaan maxia harrastuskaveriksi.

''Miksi vaihtaisin?'', tähän en oikeastaan löydä mitään muuta syytä kuin kokeilunhalu. Päällimmäisenä mielessäni pyörii Australiankelpiet, jotka ovat sopivan kokoisia ja oloisia - sekä tietenkin näköisiä. Kuumia kisakoiria suurella intohimolla ja pienellä koolla. Heti seuraavana on Belgianpaimenkoira Malinois, tällaista tuskin tulen ottamaan - kun minulla ei oikeasti ole tarjota käyttölinjaiselle työkoiralle tarpeeksi töitä. Tässäkin jätän omat intohimoni taka-alalle ja ajattelen koirien parasta. Sheltille minulla riittää aika, ja seuraavassa tapauksessa saisi olla vielä lisääkin potkua. Mutta yli 60 cm kokoista työkoiraa en ahda minun arkeeni, en lompakollenikaan.


Harrastuskoirana paimenet on ykkösiä. Tämä ei ollut minun mielipiteeni, vaan SM-kisojen tuloksia. Bordercolliet hallitsevan maxiluokkaa upeine suorituksineen, mini ja mediluokat on aikalailla shelttipainotteisia. Eikä tarvitse muistuttaa, mille joukkueelle meni kultaa tänäkin vuonna. Agikoirana sheltti on ehdottoman hyvä - näitäkin on kovin erilaisia. Kuumia ja nopeita, varmoja ja hitaampia, rämäpäitä ja varovaisia. Sheltti on mielestäni muovattavissa mieleisekseen. Persoonilla on tietenkin eroja, mutta enpä ole tyytymätöntä sheltinomistajaa kohdannut!

Haukkuherkkyys on päivän sana joka päivä. Minusta tähän on kovin monta mielipidettä ja jokaisella omansa. Aloitetaan siitä, että paimenkoiralle on tuhansia vuosia pienen kokonsa takia toivottu kuuluvaa ääntä, jotta saisi lampaat liikkeelle. Sitten tuli aika, jolloin sheltti rekattiin myös seurakoiraksi. Kerrostalossa ei olekaan paimennettavaa, mutta vietti on jäljellä. Näinollen haukunnan kohteeksi kelpaa vaikka postimies. Koira ei hauku valtoimenaan, ellei sen anneta. Haukkumiseen kannattaa kiinnittää huomiota jo pienempänä. ''Helppo se on sanoa, kun Ruffe osaa olla käskystä hiljaa!'' Meillä on tehty pitkä matka häkissä rähjäävästä ärripurrista, kentän laidalla nukkuvaan paimeneen. Kaikki on mahdollista, ja se on remmin toisesta päästä kiinni. Mikäli koiran annetaan elää ensimmäinen vuosi haukkuen, ei se sitä maagisesti lopeta aikuistuessaan. Tähän tulee siis kiinnittää huomiota, eikä selitellä miksi juuri teidän shelttinne haukkuu. Sheltin ei tule olla äänekäs tai pompottava. Vaan miellyttämisen halun ja hännän heilutuksen tulee riittää. Intohaukahdus kavereita nähdessä suotakoon!


En ole kertaakaan nähnyt agressiivista shelttiä. En pelosta, en reviiritietoisuudesta, en mistään. Keskenään sheltit tulevat aina toimeen, joka on todistettu 30 koiran yhteislenkillä. Tietenkin kyseessä on pehmeitä koiria, joilla ei ole syytä selvitellä nokkimisjärjestystä. Sosiaalinen ja iloinen koira on kaikkien kaveri, josta olen iloinen. Ruffen voi ottaa mukaan minne tahansa, ja voin luottaa siihen, että se osaa käyttäytyä. Tämä ei tule kuitenkaan automaattisesti, mutta on helposti koulutettavissa!

Jostain syystä sheltin otettuani, en enää osaa kuvitella muunlaista koiraa taloon. Jokaisesta rodusta löydän yhden asian, mitä en niihin halua (koko, luppakorvat, riistavietti, vetotyö, liika kovuus) tai yhden asian mitä niiltä puuttuu shelttin verrattuna (karva, työmotiivi, sosiaalisuus, iloisuus, outous). Shelttiomistajia yhdistää koiriensa yhteisymmärrys ja outous. Shelteillä on enemmän outoja omia juttuja, kuin millään muulla tapaamallani rodulla. Tämä kummastuttaa ja naurattaa, saa hymyilemään joka päivä. Ja se on kuitenkin koiran perimmäinen tarkoitus.


Kolme plussaa ja kolme miinusta omalle rodullesi?

17 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus ! Minäkin sheltin omaavana allekirjoitan nuo seikat :P

    Meillä haukkuminen on taas aloitettu ja en enään tiedä miten sen saisi pois. Ennen Dansu ei haukkunut ollenkaan ja sitten se aloitti ja lopetti ja taas aloitti. Milloinkohan tämä loppuu... keinot alkaa loppumaan kesken.

    Ongelmamme on isoin agility kentillä, niin kuin sinä varmasti kouluttajanamme tiedät :)

    Toivonkin sinulta aiheeseen liittyvää postausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hiukan on mielipidepainoitteinen, mutta niinhän me ihmiset olemme :)

      Mulla on teille jo ässä hihassa, jolla toivon sinun jaksavan treenata Dansun kanssa hiljenemistä. Hiljainen ja rauhallinen treenikaveri on suurin onni koko maailmassa - sitä osaa arvostaa, kun sen on kerran menettänyt.

      Erikoispostauslistalle menee tämä, päällimäisenä vielä turkkihelvetin ajatusmaailma - saa nähdä mitä siitäkin tulee.

      Poista
    2. Kiitos<3 ! Siitä on varmasti apua. Ja kyllä aivan varmasti tuntuu ihanalta kun on hiljainen treenikaveri.

      Tsemppiä kirjoittamiseen !

      Poista
  2. Mäkin on niin omat rotuni löytänyt että miinusten keksiminen tuottaa ihan oikeasti hankaluuksia :D Kääpiöpinseri on mulle ehdottomasti se the rotu ja mikäli kaikki menee suunnitellusti mä saan ens vuoden puolella oman kennelnimen ja ensimmäinen kääkkäpentue näkee päivänvalonsa vuonna 2016. Mutta nyt niihin plussiin ja miinuksiin! :D

    Kääpiöpinseri:
    +persuunallisuus (kääkkäpiireissä monen monta vuotta pyörineenä en ole vieläkään törmännyt kahteen edes melkein samanlaiseen yksilöön. todella persoonallisia pikkueläimiä!)
    +hyvä peruskoiran rakenne (mahdollistaa kaikenlaisen perusharrastuksen, kunhan muistetaan huomioida koiran pieni koko)
    +luonne (mulle sopii ihan täydellisesti tuollanen kääkästä löytyvä mixi kovuutta, sähäkkyyttä, itsepäisyyttä, röyhkeyttä ja silti tietynlaista pehmeyttä.)
    -aivan liian suuri osa kasvattajista on vienyt jalostuksen erittäin ulkonäkö- ja näyttelykeskeiseksi
    -pieni koko (rajoittaa harrastamista)
    -tervettä, hyvä luonteista kääkkää on suomesta enää hankala edes löytää. Johtuen juurikin ensimmäisestä miinuksesta. (itsellä on jonkin asteinen mielipide jokaisesta tämän maan kasvattajasta ja ainoastaan yhdeltä ottaisin koiran koska tahansa)

    Dalmatiankoira:
    +Monipuolisuus! (dallu ei ole mikään kisatykkirotu mutta sen kanssa voi harrastaa oikeastaan ihan mitä tahansa. Pk-oikeudetkin löytyy jos sinne puolelle on kiinnostusta.)
    +Koko (mulle dallu(nartut) on aika ihanteellisen kokoisia koiria. Tuollaisia isoja keskikokoisia :D)
    +Luonne (toi ääretön ilosuus ja elämästä nauttiminen on vaan jotain mihin en oo vielä muilla roduilla törmännyt noin vahvana piirteenä)
    -Terveystilanne (virtsakivet, atopia ja allergiat)
    -Mikäli innostuu jostain lajista oikeasti tosissaan kisatykkiä tälläisestä on vaikea kaivaa. Tosin osaava ohjaaja voi kyllä päästä pitkälle dallunkin kanssa (tiedän mm yhden TOKOn erikoisvoittajaluokassa kisaavan dallukoirakon :D)
    -Disney maine (dalluja otetaan jonkin verran vieläkin disneyn 101 dalmatialaista elokuvan innoittamana, jonka vuoksi koiria joutuu välillä harkitsemattomasti vääriin koteihin.)

    VastaaPoista
  3. Miten oot opettanut ruffen olemaan hiljaa kentän laidalla?:p mun shelttipojua ei millään saa pidettyä hiljaisena häkissä koko aikaa...

    VastaaPoista
  4. Mullakin on aivan julmetun vaikeeta keksiä miinuksia belgeistä...

    Belgianpaimenkoira (tervueren)
    + erinomaiset harrastusominaisuudet, mielyttämisenhaluinen, ketterä ja sopusuhtainen
    + aivan julmetun kaunis <3__<3
    + lähes näkymätön kotona, vaikka kokoa löytyykin ihan kiitettävästi
    - heikkohermoisiakin yksilöitä löytyy
    - saattaa kuumua yli laitojen, eli vaikka agikentällä alkaa napsimaan ja haukkumaan (sua :D)
    - väärissä käsissä potentiaalisesti ERITTÄIN vaarallinen koira (onneks kasvattajat kattelee ees päälipuolisesti kelle myy koiria..)

    VastaaPoista
  5. Hei, itse kanssa haluasisin vinkkejä tohon hiljenemiseen:D Meillä kun huudetaan aina kun hyeenä, kun nähdään jonkun toisen koiran tekevän rataa yms. Lisäksi meillä on ongelmia hihnakävelyn kanssa.. Neiti kun on hmm, pikkusen innostunut tuola pihalla, eikä oikein malta kävellä yhtä hitaasti kuin minä :) siihen siis myös jos sulta saisi jotain vinkkejä?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, voisit tehdä postauksen hihnakäyttäytymisestä ja miten saada hiljainen treenikaveri ? :))

      Poista
    2. Ehdottomasti, täälä ainakin taas yksi molemmista aiheista kiinnostunut:)

      Poista
    3. Kannatetaan! Tuosta hiljaaolemisesta eritoten toivoisin! Kävin agitreeneissä vielä puol vuotta sitten, kun asuin vielä samalla paikkakunnalla vanhempien kanssa - koirana oli siis mun porukoiden sheltti (jota muuten "supersheltiksi" myös on haukuttu :D) Uskon että hurtassa olis oikeesti potentiaalia ihan kisaradoilllekin, mutta ongelmana on malttamattomuus: innostuu/kuumuu agihommista vaan niin järjettömästi, että se kääntyy negatiiviseks. Kotona tarvii sanoo vaan et "mennääks agilityyn" ni kaveri kimpoilee jo kämppää ympäri. Räkyyttäminen kentän laidalla saatiin aisoihin sillä että tehtiin jotai pientä temppua ja keskittymistä vaativaa ja myöhemmin opeteltiin käskystä kyljellään hiljaa makaaminen - sillon ei hauku. Mutta usein piti muistuttaa tai muuten kaveri pompsahti siitä aina ku vähänkää ympärillä jotain tapahtu. Mut sit homma lähtee aina lapasesta ku piti käydä kattelee seuraava rata, ja jättää koira oottelee. sillon haukkuu nonstoppina ja kaikki käskyt kaikuu kuuroille korville. myös radalla ei mitään saumaa että pystyis suorittaa mitää haukkumatta. eipä se nyt toisaalta ees haittais vaikka vähä radalla haukkuiskin, mutta ongelma on enemmän siinä että välillä kaikki keskittyminen menee siihe räkyyttämiseen ku itse asiaan. :D sillon oon yleensä puhaltanu pelin poikki ja jatkanu rataa vasta ku lopettaa haukkumisen - keskittyminen kyllä parantuu hetkellisesti mut eipä aikaakaa ku homma on taas tuossa samassa pisteessä :D vinkkejä? oonkohan itse vaan liian malttamaton? millasta treeniä kannattais tehdä?

      Poista
  6. Isovillakoira
    + Monipuolisuus, sopii kaikkiin harrastuksiin. Aina valmiina mukaan toimintaan, on se sitten täyttä vauhtia agilityradalla taikka pieni leikkituokio olkkarin matolla.
    + Koko, itseäni miellyttävä, iso koira, mutta siro ja näppärän kokoinen.
    + Turkki, ei lähde karvaa (paitsi trimmatessa). Turkkia laittamalla saa koirasta taiottua ihan eri koiran muutamassa tunnissa. Jokaiselle löytyy varmasti mieleisensä trimmi, joko näyttely- tai kotitrimmi. Säännöllinen turkinhoito on myös hyvä keino pysyä kartalla koiran terveydestä, kun sen käy jatkuvasti kirsusta hännänpäähän läpi.
    - Luppakorvat, korvakäytäviin kasvaa karvaa, joka on nypittävä. Korvat ovat tulehdusalttiit. Monilla villiksillä on korvaongelmia.
    - Turkki, pitkä turkki on työläs, ja lyhyenäkin vaatii säännöllistä hoitoa. Joskin homma sujuu kuin huomaamatta, kun on selkeet rutiinit.
    - Häiriöherkkyys, omani on erittäin häiriöherkkä, mikä ei ole harrastuskoiralle kovin ihanteellinen ominaisuus ja olen kuullut, että monet muutkin yksilöt ovat poikkeuksellisen häiriöherkkiä ja joissakin tapauksissa tämä on vaikuttanut harrastamiseen koiran kanssa. Toki koulutuskysymys toisaalta tämä.

    Tässä on vaan kertakaikkiaan semmonen paketti, joka sopii mun kotiin, vaikka miltä suunnalta kattois. Toinenki mahtuis vielä ;)

    VastaaPoista
  7. Cairnterrieri
    + peloton ja itsenäinen, aina ja kaikkialla
    + mukana, aina ja kaikkialla
    + ei miellyttämisenhalua, mutta tiukasti kiintynyt laumaan
    (lisäplussat säänkestävyydestä ja ahneudesta)

    - itsepäisyys (erityisesti yhdistettynä yhtä itsepäiseen ohjaajaan)
    - reviiritietoisena ilmoittaa kovaa
    - ei miellyttämisenhalua (kouluttamiseen haastetta)

    En oikein osaa selittää tuota miellyttämisenhalun puutetta plussana. Ehkä se on enemmän sitä, että robottimaisesti toimivat ja ihmistä palvovasti tuijottavat koirat eivät ehkä ole se mun juttuni.

    VastaaPoista
  8. En ala erikseen plussia ja miinuksia kertomaan, sillä kolikolla on kaksi puolta. Lappalaisista jos puhutaan, niin ne ovat monipuolisia harrastuskoiria (pk-oikeudetkin löytyy, paitsi rlk:lta ja sekin harvinaisuuden takia), turkki on säänkestävä ja helppohoitoinen, koko on sopiva arjessa (harrastuksissa voi koosta tulla ongelma). Omaan käteen tuntuu lappalaiskoira sopivan todella hyvin ja ulkonäössä on vaihtelua ja värivalikoimaa piisaa. (Rlk:lla värillä ei ole väliä, kunhan se on musta). Haasteena motivointi, mutta perusharrastajalle riittää aika pitkällekin. Karvanlähtöaikana nurkissa pyörii karvakasoja, mutta jos karvaa kerää talteen, voi saada esim. todella lämpimät lapaset.

    Tiibetinspanieli taas on luku sinänsä. Jos mielestäsi sheltit on outoja, niin et ole selkeästi tutustunut tipsuihin. Niistä on vaikea sanoa, mikä niissä vetoaa. Vaikka välillä ovatkin äärimmäisen ärsyttäviä, ei enää ilmankaan osaa olla. Tipsut ovat kauniita, omapäisiä, älykkäitä pieniä koiria. Niille jos antaa pikkusormen, ne vievät koko käden ja sydämenkin siinä sivussa.

    VastaaPoista
  9. Mun oma valinta on ollut sk.collie, josta plussat ja miinukset äkkiä mietittynä:

    +hyvät harrastusmahdollisuudet ja paimenluonne, pienellä vekkuliudella maustettuna
    +suhteellisen hyvä terveys - vähemmän ongelmia kuin esim. lassiebuumitetuilla pk.collieilla
    +koko - ainakin näillä nartuilla! Omani (säkä n. 56cm) on kaikista tuntemistani nahkanartuista isoin, eikä kuitenkaan liian iso. :)

    -jonkun verran esiintyy arkuutta, liikaa pehmeyttä yms
    -collietyypin koirien perusongelmat, mm. CEA ja lääkeaineyliherkkyys (joihin tosin jalostuksella voidaan vaikuttaa)
    -pentuaikojen riiviömäisyys (joka on toisaalta myös ihan mahtavaa!)

    Ja sitten ton "ottolapsisheltin" listaus:

    +harrastusmahdollisuudet
    +moni sheltti on näppärän kokoinen -> helppo ottaa mukaan
    +kiintyy tosi vahvasti omiinsa

    -todella laaja kokoskaala - nykyisin näkee jo chihun kokoisia shelttejä. Ei, ei ja vielä kerran ei!
    -hyvin myyvä pikkukoirarotu, äärettömän yleinen, pentuja aina saatavilla, moni ottaa sheltin koska se on "niin nätti ja pieni ja kuulemma helppo kouluttaa".
    -omakohtaisena kokemuksena; ärhäkkyys, ylikuumuminen, AD/HD-apinailu (välillä myös hyvä asia!), epäsosiaalisuus, arkuus, ääniherkkyys. Mutta nämä ovat vahvasti koirakohtaisia.

    VastaaPoista
  10. Tämä oli tosi hyvä kirjoitus, varsinki tälläisellä sheltistä haaveilevalle! :)
    Rotu on itselleni sen verran tuttu, että ystävillä ja tuttavilla shelttejä on ja näiden kanssa on touhuttu. Oma sheltti olisi tarkoitus hankkia 2015-2017 vuosien aikana, jos hyvä kasvattaja löytyy.

    VastaaPoista
  11. Oma rotuni, suomenlapinkoira:
    + Persoonallinen ja huumorintajuinen, näilläkin on hauskoja ja outoja omia juttuja
    +Erittäin monipuolinen harrastuskoira. Ei nämä mitään sohvapottuja ole.
    +Kotona huomaamaton ja helppo
    -Riistavietti. Vaivaa on nähty, ettei tämä välitä jäniksistä.
    -Varsinkin näyttelylinjaiset ovat nykyään menossa epämiellyttävään suuntaan ulkonäön osalta, myös terveys on huonompaan päin
    -Useinkaan lapinkoira ei ole valmiiksi innostunut ja miellyttämisenhaluinen harraste-eläin, vaan motivointiin joutuu näkemään vaivaa. Oma koirani on mukava poikkeus sääntöön. Toki kaikki eivät varmaan haluaisikaan sellaista työnarkomaania.

    VastaaPoista

Arvostamme vaivanäköäsi, kiitos tuhannesti kommentistasi! :)