Onnen kyyneleitä

Osteopaatti kerran jälkeen on pidetty vähän taukoa. Viikkohan tuosta kertyä, vaikka vain parin päivän riehumisen hillitsemisestä oli puhe. Otettiin varman päälle viikko ja pari bottipäivää väliin. Reilusti juotavaa after drinkillä varustettuna, sekä lihaksistoa tukevia ruokia. Kyllä, minun täytyy aina panostaa sadalla ja yhdellä prosentilla ja perfektionistina en muuhun enää kykene. Parempi näin varman päälle! Mutta vihdoin eilen vihdoin päästiin ulos kotoa ja tekemään asioita. Töihinkin pienimies pääsi mukaan, ja 20 minuutin ratauinnille. Yllättävän hyvin jaksoi, ja on vihdoin tajunnut homman ytimen. Illalla oli kuitenkin lempipuuhaa luvassa, kun kaarrettiin ojangolle kahdeksan jälkeen. Vieno piipitys kävi autossa, josta häntä huiskuten suunnattiin lämppälenkille. Hallissa sitten häkki seinän vierelle ja koira sisälle, eikä ääntäkään. Ainahan se on nykyään hissuksiin (paitsi kun muut menee putkissa), mutta oli jotenkin äärettömän rauhallinen. 

Punaisena lankana oli täsmävalssit, ihanaa! Ensimmäinen kerta tyssäsi 8-9 hypyillä, kun lopetin ohjaamisen ja aloin kikattelemaan. Koira oli toiminut täydellisesti alkupätkän ja tietenkin palkkansa ansainnut vaikka minä töpeksinkin. Molemmat valkun kanssa kiinnitettiin huomiota siihen, että mun mokatessa ei koira ole pitkään aikaan tullut lahkeeseen, mutta nyt ei edes haukahtanut. Istahti aloilleen ja alkoi tapittamaan - mitä. Otettiin alusta, ja päästiin loppuun asti, vähän pitkällä käännöksillä, mutta ehdin kuitenkin jokaiseen kohtaan. Kolmas kerta oli liki täydellinen, ja ajaltaan paria sekunttia nopeampi. Ettei voitu pistää tuurin piikkiin, otettiin vielä neljäs. ''Oli vielä upeampi, jos mahdollista'', huikkasi Juuso kun heitin Ruffelle ihanaisen Mushipallon tekonurmelle. Hymy oli herkässä ja keuhkot huusi hoosiannaa, mä olen oppinut juoksemaan ja luottamaan.

Tähän väliin pakko mainita, että nämä hallitut pätkät ovat olleet mun ja Ruffen heikkous - aina. Sillä on palanut hermot jokaisessa valssissa, käännöksessä ym. Aina jos olen ollut metriä lähempänä, olen saannut kuulla kunniani väärästä sijouttumisesta, aikoinaan hampainkin. Tästä koirasta ei ole enää tietoakaan, joka ilostuttaa kyynelehtimiseen asti. Kyynelien syy löytyi myös siitä, ettei syytä ole löydetty aijemmin. Kaverilla on ollut vaikka mitä ammattilaisia ympärillään, ja kukaan ei ole löytänyt äksyilynä esiintyvän kivun syytä. Huhhuh. Nyt on kuitenkin kaikki hyvin, ja tsekkaus käynti luvassa. Onneksi mun pieni mies on taas oma itsensä.

Toinen pätkä oli teknisesti helmpompi, mutta rytmisesti haastavampi. Meni läpi nollana joka kerta, ja aina vain aika parani. Ansa putket ei houkuttaneet, kun kerrankin ohjasin huolella. 7-hypyn takaakierrolle sain jättää koiran itsekseen suorittamaan ja kohdakkain oltiinkin vasta 9-hypyllä. Jarrutukset lyheni jokaisella kierroksella ja pimeään putkeen singottiin hyvällä draivilla. Muutama rima tipahti reenin aikana, kun itse vedin liikaa johonkin suuntaan, malttia vielä vähäsen. En ole varmaan koskaan treeneissä hymyillyt yhtä paljon. Koira oli ihan mieletön. Ei yhtäkään väärää estettä, ei kieltoja, ei haukkuja tai lahkeesta nappaamisia, ei urputuksia lähtöasentoon mentäessä, eikä yhtäkään askelta hiippailua lähdössä. Pitää kiittää vielä valmentajaa, joka aina saa muhun iskostettua uutta ja ihmeellistä, sekä motivoi kehittämään itseä aina vain korkeammalle tasolle, jes!

Kuka on teidän koiramaailmanne tärkein ihminen?

Ketä ilman ette pärjäisi/haluaisi pärjätä. Valmentaja, harrastuskaverit, lihashuoltotiimi,kasvattaja. Kenelle olette kiitollisia harrastuksenne parissa ym.